Voisin paljon paremmin jos asuisin yksin.
Voisin paljon paremmin jos en kohtaisi halveksintaa joka päivä.
Voisin paljon paremmin jos minut otettaisiin todesta.
Voisin paljon paremmin jos en olisi.

Päivällä olin iloinen, koska isä osti minulle ja siskolle keltaisia kukkia, vanukasta ja antoi 25€ lomarahaa. Yritti piristää.:>

Tiesin, ettei tuo hyvä olo voi kestää kauaa ja ei se kestänytkään. Mietin mikä vitun oikeus mulla muka olis hymyillä, kun äiti on itkeneen näköinen kokoajan ja puhuu matalallaäänellä vältellen katseita.

Tänään oli tarkoitus siivota, juoda marjateetä ja lukea puoliveristä prinssiä, mutta minä en ole tehnyt mitään. Olen harrastanut vankkaa eskapismia, hulluutta ja maannut patjalla siskon huoneessa. Yhtäkkiä olikin ilta, ja minun pitäisi vielä siivota, lenkittää koirat ja värjätä äitin tukka. En kykene yhteenkään, varsinkaan viimeiseen. Ahdistaa olla näin paska. Ja ahdistaa se, että äiti istuu alakerran sinisissä nahkasohvissa kasvot märkinä ja punaisina. Se virkkaa itselleen puseroa ja katsoo maahan. Tämä perhe ei olekaan täydellinen, kupla puhkeaa ja pilvilinnat sortuvat. Anteeksi äiti, anteeksi isä.

Äiti ja isä valittaa kilvan ja minä painan kädet korvilleni, etten murenisi niiden jalkoihin. Siivoa huone, siivoa huone, hymyile, ole normaali, nuku, siivoa huone, hymyile lisää ja syö. Ääni päänisisällä kehottaa unohtamaan, unohtamaan sen, että olen olemassa. Anna kuiskauksien lipua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ignore.

Elän paskaläävässä ja hengitän baanaanikärpäsiä ja pölypunkkeja. Minua se ei haittaa, mutta muita se näyttää häiritsevän. Viihdyn salaisuuksien kammiossani, syöpäläispesäkkeessä. En jaksa siirtää vaatteita kerälle vaatekaappini, joka on täynnä paperia ja banaaninkuoria. En jaksa ottaa roskapussia esiin ja nyppiä jokaista karkkipaperia sinne, saati sitten muistaa mikä on energiajätettä ja mikä ei. En jaksa repiä salaisia kirjoituksiani riekaleiksi, ettei kukaan näkisi, lukisi. Tahdon keittää teetä ja aloittaa puoliverisen prinssin. Sulkea kaihtimet ja kuunnella hiljaisuutta.

Kädet tärisee nyrkeissä ja puren tyynyyn. Näkökenttä värisee, ehkä minäkin värisen.
Juon teetä, joka maistuu teen puruille ja syön sipsiä, joka maistuu ihralle. katson kuluneita elokuvia ja luen kirjoja läpi uudelleen ja uudelleen, ikäänkuin kyllästymättä samoihin repliikkeihin ja kohtauksiin. Placebo huutaa korvissa ja minä huudan takaisin for real.

Ihmeparannusta odotellessa...